Saippuasirkus ja epäterveellinen avokado – Mitkä taistelut valitsen lapseni kanssa?

“Valitse taistelusi”, kuuluu tuo ikiaikainen vinkki kaikille lasten vanhemmille säästää omia hermojaan siellä, missä voi. Kaikesta ei vaan kannata vääntää. Ja vääntäähän saa, ainakin meillä.

En tarkalleen muista, koska tämä päätön, aikuismielelle täysin käsittämätön kieltäytyminen, vastaanpaneminen ja hangoittelu pikkulapsellamme alkoi, mutta sitä on kestänyt jo tovin.

“Mennään käymään vessassa” – “Ei!”

“Tule, lähdetään päiväkotiin.” – “Ei.”

“Tulehan syömään, täällä on sun lempiruokaa!” – “Ei”

“Mennään ulos.” – “Ei”

“Mennään sisälle” – “Ei”.

Ei-sanan loppumaton virta kaikuu korvissa melkein silloinkin, kun sitä ei sanota. Alkaa kiristellä, kun oma, rakas lapsi on tahtoikänsä kanssa kuin työelämän vittumaisin asiakas – mikään ei kelpaa.

Koska kaikesta ei todellakaan kannata väitellä (ellei halua näännyttää itseään hengiltä), keräsin yhteen muutamia asioita, joista itse jaksan taistella, päivästä toiseen.

1. Vessakulttuuri. Lapseni on vessassa käynnin jälkeen toimitettava itse sauraavat asiat: laske kansi, vedä vessa, pese kädet, saippualla. Kädet pestään aina myös kotiin tullessa. Tämän suhteen en tee poikkeuksia. Uskon, että jos tavan juurruttaa pienestä pitäen, siitä tulee automaatio kasvaessa. Kyse ei ole vain fiksusta ja muita kunnioittavasta tavasta, vaan myös siitä, että tarttuvilta taudeilta vältyttäisiin niissä kohdin, kun niitä voi itse ehkäistä. Vessatapojen opettelusta saamme taistella ihan päivittäin, ja välillä tuntuu, että joka päivä on yhtä saippuasirkusta. Uskon jankutuksen kuitenkin kantavan hedelmää, sitten joskus.

2. Sohvalla ei pompita. Toisten vanhempien mielestä varmaan turhaa nipoilua, mutta kiellän omaa lastani joka ikinen kerta kun hän nousee sohvalle tai nojatuoliin pomppimaan. Onhan se varmasti hauskaa ja lapsen pitää saada liikkua ja käyttää mielikuvitustaan. Pomppimiselle on kuitenkin omat paikkansa ja kodin huonekalut eivät lukeudu niihin. Tämän lisäksi haluaisin päästä tilanteeseen, jossa minun ei tarvitse kieltää omaa lastani pomppimasta sohvalla kun vierailemme muiden kotona – pienenkin lapsen tulee oppia kunnioittamaan toisten koteja.

3. Ruokailurutiinit. Päivän aikana syödään aamupala, lounas, välipala, illallinen ja iltapala. Jokainen päivä ei ole samanlainen, enkä kulje soittokello kaulassa lounaan merkiksi, mutta karkea ateriarytmi raksuttaa päässä aina. Se myös auttaa arjen hallinnassa, koska epäsäännöllinen rytmi ja nälkäpiikit ruokkivat lapsen (ja aikuisen) kiukkua ja levottomuutta.

   Haluan vahvistaa myös ennakkoluulottomuutta ruoan suhteen: kaikesta ruoasta ei tarvitse pitää, mutta kaikkea voi maistaa. Lapsemme mielestä esimerkiksi kaikki vihreä on suorastaan myrkkyä – ehkä vielä joskus saan huijattua hänet maistamaan salaattia. Siskoni tarjosi 3-vuotiaalleni kerran avokadoa, johon tämä oli todennut, että “ei kiitos, se on epäterveellistä”.

   En pakota syömään lautasta tyhjäksi, mutta syömään sen minkä itse ottaa, ja jos ruoka ei maistu, muistutan koska seuraava ruoka-aika on: tyhjää vatsaa ei täytetä syömättömyyden jälkeen herkuilla tai syödä vartin päästä jotakin muuta. Meillä syödään myös sokeria ja herkkuja, mutta yleensä jälkiruokana.

   Ruokakulttuuri on perimää omasta lapsuudesta, missä äitini piti yllä tarkkaa ateriarytmiä ja teki myös itse kiitettävän ravinteikasta ruokaa. Karkkia tai sipsejä meille ei ostettu ikinä, mutta joka iltapäivä juotiin pullakahvit. Olen itse aika laiska kokki, enkä pidä ruoanlaitosta, mutta yritän kompensoida tätä helpoilla resepteillä. Myös puoliso kokkaa siinä missä minäkin, ja sen vuoksi näistä raameista onkin helppo pitää kiinni.

4. Jokainen nukkuu omassa sängyssään. Tämän taistelun suhteen joudun väsymyksen keskellä usein vähän joustamaan, mutta tahtotila on se, että jokainen lapsi nukkuu omassa sängyssään ja huoneessaan. Syy on yksinkertainen: en saa nukuttua lapsi kainalossa. Sekä esikoinen että kaksoset ovat heti synnyttyään nukkuneet eri huoneessa kuin me vanhemmat, koska herään herkästi ääniin, jotka eivät heräämistä vaadi. Tällä hetkellä esikoinen kömpii viereeni joka aamu noin tunti ennen kellon soimista, mutta yritän päästä tavasta pikkuhiljaa eroon, sillä pidän omia unitunteja niin suuressa arvossa.

5. Kannustaminen leikkiin ruutujen sijaan. Selvä haaste nykypäivän arjessa on suoratoistot ja kännykät, jotka puskevat joka suunnasta kaikkein pienimmillekin. Tiedostan, että tämä tulee todennäköisesti olemaan taisteluista suurin tulevina vuosina. Kännykkää lapselle ei arjessa anneta, ja esimerkiksi automatkoilla ruutua ei pääsääntöisesti katsota, ellei kyse ei ole oikeasti tunteja kestävästä matkasta – silloinkin matkan ajaksi pitää olla muutakin tekemistä kuin ruudun tuijottaminen.

   Meillä ruutuaika toteutuu 3-vuotiaalla toistaiseksi tv:n kautta Petteri Kaniineina ja Isoina Koneina, ja varsin helppo lapsenvahti se onkin esimerkiksi ruokaa tehdessä tai kaksosia syöttäessä. Kello ei käy ruutuajan täyttymisen merkiksi, mutta tuntikaupalla sitä ei päivittäin katsota, arkiaamuisin ei ollenkaan. Aiemmin näin tehtiin, eikä siitä seurannut kuin kiukkua ja mielipahaa – nykyään aamut ja päiväkotiin lähtö ovat helpompia, kun ohjelmaa ei ole aloitettukaan.

Bonuksena, tai oikeastaan kaikkein tärkeimpänä taisteluna koen ystävällisyyden ja empatian tajun kasvattamisen. Hymy, kiva käytös ja toisen tunteiden huomioiminen kun eivät maksa mitään.