Kato, kaksoset!

Rattaiden reuna hipaisee säärtä jättäen jälkeensä rullalle kuoriutuneen ihon. Puran vauvojen ajoneuvoa ulos autosta: adapterit napsahtavat jo tottuneesti paikalleen, alakori täyttyy harsoista, kosteuspyyhkeistä, varavaipoista ja tuttipulloista. Läimäisen auton takaluukun kiinni, ja nostan takapenkiltä rattaisiin ensin yhden turvakaukalon, sitten toisen. Onhan rattaiden jarru päällä?

Ison marketin pihalla tuntematon mies huikkaa, saako automme edessä olevat ostoskärryt viedä pois. “Mä olen vasta menossa, kiitos kuitenkin!”, heitän vastaukseksi samalla, kun tarkistan, onko kaikki vauvat mukana ja auton ovet kiinni. Tavallinen arkemme ei jää ohikulkevilta huomaamatta.

Olen nyt kolme kuukautta harjoitellut kolmen lapsen äitinä oloa. Sitä ennen olin harjoitellut äitinä oloa vain yhdelle lapselle kolmen vuoden ajan. Hyppy yhdestä kolmeen tuntui aluksi hurjalta, vaikka monista monikkoperheen rutiineista on tullut jo lyhyessä ajassa itsestäänselvyyksiä. Kun olet kerran vaihtanut vaipan, pukenut, kylvettänyt tai nukuttanut, teet sen heti perään toistamiseen.

Koen olevani realisti, joten pumpulisten pilvilinnojen sijaan odotin kaksosarkea vähän tuntosarvet koholla. Valmistauduin valvottuihin öihin, sylien riittämättömuuteen, ja ihan vaan yleisesti hetkelliseen sekasortoon. Yksi vauvavuosi kun oli jo takana, tiesin vähän mitä odottaa. Vaikka arkemme työn- ja touhuntäyteistä onkin, tietyiltä osiltaan elämä on ollut jopa helpompaa kuin olisin osannut odottaa. Tällä hetkellä tytöt nukkuvat verrattain hyviä yöunia, mitä esikoinen ei ensimmäisen elinvuotensa aikana tehnyt juuri lainkaan. Välillä on hyviä päiviä, välillä haastavia. Aivan kuten yhdenkin vauvan kanssa.

Se mitä en osannut odottaa, on julkisissa tiloissa jatkuvasti katseiden kohteena oleminen. Eivät kaksoset nyt NIIN harvinainen juttu ole, mutta sen verran kuitenkin, että neljänä kertana viidestä meihin kiinnitetään huomiota. Nyt tiedän, miltä julkkiksesta tuntuu kävellä kadulla, kun ohi menevät supisevat perässä “Kato, tuossa meni kaksoset”. Usein vastaantulevat ihmiset kommentoivat, miten he itsekin ovat monikkoperheestä tai miten heillä itsellään tai heidän lapsellaan tai omalla sisaruksellaan on kaksoset. Suurin osa ihailevaan tai kannustavaan sävyyn, mutta on lastemme kommentoitu olevan myös “vahinkoja” tai “ongelmia”.

Arjessa olen oppinut käsien lisäksi hyödyntämään ihan uudella tavalla leukaa, rannetta (tervetuloa jännetuppitulehdus), otsaa ja milloin mitäkin vartalon uloketta tilanteissa, kun kaksi kättä ei vain riitä. Vauvan itkua pystyn suodattamaan paljon paremmin kuin ennen, sillä jos molemmat vauvat itkevät (kuten usein tekevät) ja olen heidän kanssaan kolmestaan, ei sylejä saa monistettua. Onneksi arjessa on usein itseni lisäksi myös puolisoni – kaksosten tuoreena vanhempana saa olla iloinen siitä, että Kelan vanhempainvapaata voi pitää yhtäaikaisesti paljon reilummin kuin silloin, kun perheeseen syntyy “vain” yksi lapsi. Myös lähipiirin pyyteetön apu on ollut korvaamaton tuki uuden arjen keskellä.

Viimeksi tänään kaupassa käveli vastaan mies, joka kurkkasi tuplarattaiden sisään ja totesi hymyillen olevansa itsekin kaksonen. “Paras lahja, jonka olen elämältä saanut”, sanoi. Ja uskon häntä.